Suklaapala suli sormien puristuksessa. Vanhus ei muistanut koko ruokakappaleen olemassaoloa. Huomionsa oli kiinnittynyt ikkunalasin tuonpuoleiseen maailmaan. Maailmaan, joka oli vanhuksen mielestä tahrattu. Kuin sormensakin parhaillaan, ei tahallaan vaan välinpitämättömyyttään.

Ei vanhus rasisti ollut, ei häntä geeniperimän monimuotoisuus liikuttanut mihinkään suuntaan.

– Antaa jokaisen olla

Oli yleinen lause suustaan, silloin kun suutaan vielä puhumiseen käytti. Enää ei suu käynyt, ei aina edes Fazerin Siniselle. Se oli ollut vanhuksen pahe vuosia. Kun ei lapsena saanut suklaata, oli ikääntyessä siitä tullut turvallinen tapa muistuttaa siitä, että kaikki on hyvin.

Enää kaikki ei ollut hyvin. Ikkunasta näkyi tahrattu maailma. Ihmisen luonto sai luonnon taipumaan tahtoonsa ja se näky ei vanhuksen mieltä lämmittänyt.

Suklaapalasta valui jo pieni suklaanoro kahvipöydän vallannutta pitsiliinaa kohden. Suklaa tarttui valkoiseen liinaan luoden tilanteen, josta hyvä kirjoittaja tuottaisi kymmeniä sivuja metaforia rasismista.

Vanhus istui aloillaan. Muutoinkaan osannut istua.

– Tokkopa sitä kävellen istuisi

Oli myös kuulunut sanontoihinsa, kun jo koulussa oli käsketty olemaan aloillaan istuessa.

Pitsiliina ja suklaa, vanhus ja ikkuna. Valokuvaaja voisi ikuistaa hetken ja voittaa palkintoja. Ei vain ollut kuvaajaa. Vanhus oli yksin.

Mielessään hän kirosi, lempeästi tietenkin. Ikkunalasin takaa näyttäytyvä näytelmä oli yhä kesken.

Sieltä ne katselivat. Lasista sisälle. Osoittelivat sormella ja ottivat kuvia. Turvallisesti, lasin oikealla puolella.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here