Marssin katua pitkin, suhteellisen varmana suunnasta. Olin keskellä kaaosta, josta oli pakko itse ottaa selkoa. Skootterit jyräsivät epävarmat taapertajat alleen ja linja-autot olivat valppaina hyökkäämään jokaisen empijän kimppuun.

Olin matkalla ja sen piti rentouttaa. Katselin ympärilleni, kuin tietäisin mitä silmilleni pitäisi osua. Katukyltit vaikuttivat sotkuisilta ja lukukelvottomilta, tuskinpa Google Translatorkaan olisi niitä osannut kääntää.

Horjahdan väistäessäni pientä lasta, joka juoksee vailla valvontaa. Lienee nähnyt jotain kiinnostavaa torin suunnalla. Tai – en ole varma onko kyseessä tori. Ainakaan alueella ei paljoa liiku kulkuneuvoja ja ihmiset ostavat kojuista rihkamaa.

Päätän kutsua aluetta toriksi.

Jatkan kävelyäni metelin ympäröimänä. Torilla on ihmisiä, liikaa ihmisiä. Seassa kaikennäköisiä ja valitettavan paljon haisevia hahmoja. Kuin joku olisi valellut ihmisiä palavalla töhnällä ja maailma vain odottaa tarpeeksi kuumaa päivää, jolloin spontaanisti osa populaatiosta palaa.

Ajatukseni alkoivat harhailla. Nenään osui tuoksuja, palanutta rasvaa ja jotain kahvin oloista, mutta ei aivan aitoa, hajua. Aistini olivat ylikierroksilla, kuin yrittäisivät saada itsensä kiihdytettyä karkuun.

En ole syönyt paljoakaan useampaan päivään. Paikallinen ruoka, jos sitä nyt ruuaksi voi sanoa, ei sovi vatsalleni. Hanavesi sentään pitäisi olla juotavaa ja kait siihen väitteeseen on voinut uskoa, kun ei ole tarvinnut ripulilääkitystä.

Olen matkalla, mutta en nauti siitä. Suomalainen haluaa rauhaa ja hiljentymistä, ei sekamelskaa. Olemme kait kaikki hieman autistisia tai pakko-oireisia, kun haluamme, että asiat ovat paikoillaan. Nyt olen paikassa, missä ihmisille saa huudella hävyttömiä, roskaa on kaduilla ja kukaan ei tunnu haluavan tehdä mitään siisteyden puolesta.

Olen päässyt toriksi nimeämäni alueen vastakkaiselle laidalle, tai ainakin kohdalla menee autoja. Pienessä välissä jatkuva liikenne ja sitten taas asuintaloja tai joitain aikanaan ehkä hienolta näyttäneitä rakennuksia. Onhan osa niistä kunnostettu, mutta köyhyys paistaa läpi useassa nurkkauksessa. Kuin olisi peitelty paskaa kultalehdillä. Näyttäähän sen paremmalta, mutta hajua se ei poista.

En oikein vieläkään tiedä, mihin suuntaan oikeasti haluan edetä, joten jatkan varmanoloista kävelyäni epävarmana. Näen rakennusten välistä hieman vihreää väriä. Päätän suunnata sen suuntaan ja toivoa parasta. Kuulen kaukaisuudesta ammuskelulta vaikuttavaa ääntä. Vaihdan suuntaani välttääkseni sen, mitä sitten siinä suunnassa tapahtuukaan.

Kuulemma rikollisuus on vähentynyt alueella huomattavasti ja keskimääräinen turvallisuus on parantunut. Naurahdan niille väitteille ja sille, että tämä olisi turistille turvallinen paikka. Hengestään sitä voi päästä kotikylilläänkin, mutta kuka tänne haluaisi kuolla?

Törmään edellä kävelleeseen ihmiseen, kun se ei ymmärrä, että eteneminen on syytä tehdä loogisesti. Eihän tämä alkukantainen kulttuuri voi kaikkea osata.

Jatkan yhä vihreän värin suuntaan, ammuskelun ääni kuuluu edelleen viistottain etenemissuuntaani nähden oikealta. Päätän jatkaa, vaikka mikä tulisi. Pakkohan tästä auringon polttamasta helvetistä on päästä pois.

Hetkeksi vaivun pääni sisälle. Huomaan kävelleeni alueelle, jossa katujen pinnat ovat yhä huonommassa kunnossa. Jalkapallokentän korvike on oikealla puolellani ja vasemmalla kait jokin valtatie. Kentällä vähäpukeiset ihmiset huutavat raivoissaan alkukantaista kiukkuaan toisilleen. Eivät tiedä siitä, että se on herrasmieslaji. En aio ottaa vastuuta sivistyksen viemisestä näille.

Jatkan etenemistä ja pääsen lopulta puistoalueelle, joka on siistitty. Se näissä paikoissa on aina, että henkilötyö on halpaa ja viheralueet pidetään järjestyksessä. Voisin ottaa mukaani muutama halpatyöntekijän, ainakin niillä on oikea työasenne. Nytkin joku kerää tyhjiä pulloja, joita on viskottu roskisten ympärille. Kait ne saa jotain lisätuloja kierrättämällä raaka-aineet.

Huokaisen ja päätän, että kierrän nopeasti Pikku-Vesijärven ja lähden pois tästä maasta.

JAA
Edellinen artikkeliAvaruusmehukomppania
Seuraava artikkeliJuha ”Raver71” Pietikäinen, bilebloggaaja
60 ikävuotta lähestyvä, alle nelikymppinen Jarkko "JRepo" Repo on tehnyt pitkän ja palkitun elämäntyön valheellisten esittelysivujen kirjoittajana.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here