Ei, tämä tarina ei ole lesbopareista, vaikka niin voisi otsikosta päätellä. Tämä on tarina elämästä ja kuolemasta, kuten hyvillä tarinoilla on tapana olla. Luettuasi tämän tekstin saavutat aivan uuden tason ajatella.

Tai sitten et. Se on sinun vastuullasi, minä vain olen kertojana täällä. Eikä tästä työstä makseta paljoa palkkaa, joten älä vaadi liikoja. Olen täällä, koska olen olennainen osa tarinan kerrontaa, vai onko se yhdyssana tarinankerrontaa, sivulauseet rikkovat rakenteeni. Pirstaloivat tarinan, kuin skitsofreeninen yksilö todellisuutta. Sitä tämäkin tarina on – todellista. Eihän se voi olla muuta, minähän kerron ja sitä ja minä olen osa sitä.

Oletko koskaan ajatellut, että kertoja on kovin usein ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa? Harvoin molemmissa. Entäpäs jos kertoja olisikin toisessa persoonassa, mitäpäs jos sinä olisitkin välillä kertoja?

Olisiko se liikaa vaadittu sinulta? Olen hetken hiljaa ja katsotaan, mitä sinä saat aikaiseksi. Jätän tähän tyhjää hieman:

 

– En minä halua kertoa mitään!

Aivan. Ethän sinä halua. Haluat vain riistää. Olet ottaja. Ja heistä tämä tarinani kertoo. Tämä tarina on sinusta.

– Jos kertoja nyt pysyisi asiassa, eikä vetäisi minua tähän mukaan, haluan vain perjantaihin vähän muutakin ajateltavaa

Voisin kysyä ääneen samaisen kysymyksen, minkä kasarin loppua kohden julkaistu semiromanttinen semikomedia kysyy – hei, kuka puhuu? Minun ei tarvitse kuunnella tarinan ulkopuolisia toimijoita. Se laiva seilasi jo viimeviikolla.

– Tottakai kertojan pitää kuulla yleisöään, se on osa tarinankerronnallisuuden vuorovaikutusta ja kehittymistä, osa kulttuuriperimämme peruspila…

Ah, anteeksi. Voin kirjoittaa päälle, minulle on suotu se valta. En tiedä, miksi edes annoin sinun lausua ääneen nuo kolmepistettä, kuin olisit tiennyt, että aion katkaista sanojesi liidon.

Tiedoksesi, sinulle, minun siittiöissänikin on enemmän persoonallisuutta, kuin mitä koko suvullasi.

– Eiköhän tuo ole tarpeetonta?

No onko se? Miksi jätät kysymysmerkin roikkumaan ilmaan, jos kerta tiedät vastauksen. Kuin yllättäen muuttaisin mieleni, kun mielestäsi nokkelasti jätit asian epävarmuuden verhoon ja yhdessä sitten ylpeinä tekisimme totuuden paljastuksen, kuin autonäyttelyissä konsanaan. Odota hetki, kipaisen hakemaan mediahuomion ja somestarat kera vähäpukeisten naisten. Julkaistaan totuus yhdessä ja laitetaan sille nimeksi Puhdistus. Miksikö? Koska se kuulostaa raikkaalta tuulahdukselta, jossa harhaoppiset poltetaan vähäjärkisyyden roviolla.

– Niin siis poltetaanko siinä roviossa vähäjärkisiä, vai siis onko ne niitä polttajia?

Molemmat. Kaikki on yhtä oikein sinun maailmassasi. Ei ole mustaa, ei valkoista. Ei edes harmaasävyjä. On vain tasaista paskanruskeaa.

Ei poikkeamia, ei piikkejä, ei silmäänpistäviä silmäätekeviä silmäproteesien luojia. On vain likinäköisiä tuijottamassa samaa kasaa, maistelemassa samaa kasaa ja haistelemassa samaa kasaa. Ja minä heille – sinulle – huudan, ettekö te tajua, että se on paskaa!

– Emme, emme me tajua

Marttaliitto on hyvä asia, siellä oppii maailmasta. Ehkäpä sinäkin hyötyisit, jos vähän marttaisit. Ja sitten voitkin laulaa Marttalaulua:

– Päivä kun paistaa pirttihin pieneen,
työtäni teen, olen onnellinen,
Kylvän ja kitken peltoni laitaa
Luojalta kasvua toivoellen

Kasvoithan sinä. Olenhan minä luojasi, hyvä fiktiivinen ääni, fiktiivisen kertojan päässä, jotta vain saimme generoitua tarinan, joka paljastaa Marttalaulun syvimmän olemuksen.

JAA
Edellinen artikkeliOrgasmirunoja painettuna
Seuraava artikkeliPerjantaitarina: Merisairas
60 ikävuotta lähestyvä, alle nelikymppinen Jarkko "JRepo" Repo on tehnyt pitkän ja palkitun elämäntyön valheellisten esittelysivujen kirjoittajana.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here