Naisen käsi valahti alas. Kahvikuppi viskasi sisältämänsä punaviinin naisen syliin, sohvalle ja lattialle. Siinä järjestyksessä neste valui alaspäin painovoiman käskemänä.

Nainen ei pitänyt ääntä. Palleansa ei liikkunut keuhkojen täyttyessä ja tyhjentyessä hengityksen mukana. Ei ollut hengitystä. Ei ollut henkeä.

Naisen kasvoilla oli hetkeä aikaisemmin ollut kevyt virne. Sekin oli johtunut katkenneen verisuonen tuottamasta aivojen sekoontumisesta. Kuoliko hän onnellisena? Onko sillä merkitystä?

Meri oli ollut naiselle aina rakas asia. Olihan hän saanut nimensäkin sen mukaan. Syiden ja seurausten suhteen on tarpeetonta jaaritella. Nimi oli ehkä enne tai ehkä hän eli nimensä mukaan. Meri kuitenkin kuoli meren äärellä. Hän oli ollut sairas pitkään. Eräät kutsuivat sairautta pitkän eliniän mukanaan tuomaksi elintasosairaudeksi. Me voimme kutsua sitä syöväksi.

Kuukausia aiemmin, purjehtiessaan Välimeren rannikkoseuduilla, oli Meri välillä kokenut merisairautta. Hänen oli vaikeaa hyväksyä rakkaan asian muuttuneen epämiellyttäväksi. Tuttunsa käski sairaalaan ja kuvissa näkyi selitys huonovointisuudelle. Ei meri ollut Meriä sairaaksi saanut, vaan pahalaatuinen kasvain. Syöpälääkärinsä silmille, se oli ollut laatuesimerkki huonolaatuisesta kasvaimesta, mutta sensitiivisyyskurssitusten myötä oli lääkäri pysynyt hiljaa näkemyksistään.

Meri oli aloittanut hoidot, mutta eihän se toki riittänyt. Lääkäri oli arvellut, että elinikää ei ollut montaakaan kuukautta jäljellä. Tällöin nainen oli päättänyt palata kotiseudulleen, vanhempiensa rantahuvilalle. Merta katsellessa sairaus toviksi unohtui, kunnes mielikuvat merisairaudesta nousivat mieleen. Viikkojen myötä Meri alkoi vihata aaltojen ääntä.

Laatikkopunaviini on kätevä, kun pakkausta ei ole pakko käyttää kerralla. Väite on usean alkoholisten tuntema tekosyy suuremmille kertamäärille. Ei siis, että heidän olisi pakko laatikollista juoda, vaan se nyt vain oli järkevämpää ostaa laatikossa viiniä.

Meri oli nuoresta pitäen pitänyt punaviinin tuoksusta. Maku ei ollut läheskään niin tärkeä, kunhan tuoksu herätti mielikuvia maaperästä ja auringon polttamasta savesta. Se oli hyvä tasapaino purjehtiessa, juoda nestemäistä maata.

Kahvikuppi oli iso ja musta. Ei mitään hassunhauskaa kuvaa kyljessä. Meri oli koko ikänsä halveksinut ihmisiä, jotka kuvittelivat omaavansa persoonan juodessaan vitsikupista.

Kahvikuppi tipahti lähes tyhjänä lattialle elottomasta kädestä. Punaviini värjäsi kankaat nopeasti tehden näkymästä rikossarjaa muistuttavan otoksen.

Meri oli kuollut yksin. Viimeisten viikkojensa aikana ärsyyntymisen tuottanut aaltojen ääni kuului taustalla. Harakka pariskunta katseli ikkunasta sisälle ja vain he todistivat verenpunaisen näytelmän kera pauhaavan ääniraidan.

Harakat eivät kokeneet asian suhteen kovinkaan ihmeellisiä tunnetiloja, lintuja kun ovat. Eikä kokenut moni muukaan surua, vihaa tai katkeruuttakaan, sairaan Merin kuoltua meren äärellä.

Meri jatkoi liikkumista, harakat lentelyään.

Kirkko tuhkasi varakkaan perijättären ja tuhlasi surutta kuolinpesää. Harakat rakensivat pesää. Meri nukkui pois ja hetkeksi merikin vaimeni.

Uurnassa tuhkat matkasivat Merin veljenpojalle. Ainoa hengissä ollut sukulainen. Veljenpoika otti kaiken huumorilla ja joi kahvinsa kahvikupista, jonka kahva oli nyrkkirautojen muotoinen.

Veljenpoika nauroi makeasti kirjoittaessaan uurnan kylkeen tekstin ”tuhkakuppi”. Se, jos mikään, olisi saanut Merin merisairaaksi. Eräät ihmiset, vain ovat pahempia kuin syöpä.

JAA
Edellinen artikkeliPerjantaitarina: Marttaliitto
Seuraava artikkeliHerrasmanniRock – haaveesta menestykseksi
60 ikävuotta lähestyvä, alle nelikymppinen Jarkko "JRepo" Repo on tehnyt pitkän ja palkitun elämäntyön valheellisten esittelysivujen kirjoittajana.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here