Vesijärven satamaan lipui alus hitaasti. Kukaan ei ollut sumuisena aamuyönä sitä näkemässä. Alus tömähti laituria vasten ja puuosat päästivät vaimean parahduksen ilmojen kuultavaksi. Kukaan ei ollut sitä kuulemassa.

Alus näytti karanneen menneisyydestä. Se oli puinen, muutamia metalliosia lukuunottamatta.

Purjeveneellä oli pituutta enemmän, kuin sakea ilma salli nähdä. Keula oli osunut laituriin kevyessä kulmassa ja vene näytti jääneen itsekseen aloilleen.

Veneen sisälle, alakannelle, vievän portaikon ovien karmit kitisivät karmeasti. Kuin fasaanin huutoa olisi äänitetty ja toistettu hidastettuna, mutta samalla pitäen äänen korkeana.

Yksittäinen rotta juoksi keulalle ja hyppäsi laiturille. Eläin pinkoi kuin paetakseen henkiin herännyttä rotanloukkua.

Vene heijasi aaltojen voimasta mätkähtäen uudelleen laituria vasten. Kuin jokin olisi kaatunut maailmassa ja vene yrittäisi päästä väkisin painovoiman johdosta laiturin läpi.

Kuin kaatuen tyhjyyttä päin, vene iski itsensä uudestaan laituriin. Puuosat kirskuivat yhä tuskaisempina.

Sumu tuntui vain sakenevan ja jos joku olisi laiturilla kävellyt veneen viereen, olisi hän ehkä nähnyt muutaman metrin veneen kantta pitkin. Ehkä juuri tarpeeksi nähdäkseen liikaa.

Veneen kannella makasi massiivinen lepakko. Lentoliskoksi olisi oliota voinut kutsua. Se nosti päätään ja päästi ilmoille puuosista kuuluvan äänen imitaation. Kuoleva puu ja saman kohtalon kokeva lepakko kuulostivat erehdyttävästi samalta.

Tarkempi tarkastelu kertoisi katsojalle, että lepakon siivet näyttivät kasvaneen kiinni alukseen. Kuin siivet olisivat alkaneet veneen kyljistä.

Alakannella vievien ovien karmit alkoivat pirstaloitua. Näytti siltä, kuin jokin voima yrittäisi estää niiden vääjäämättömän aukeamisen.

Siivistään veneeseen kiinni kasvanut lepakko katsoi ovien suuntaan. Silmistään pystyi näkemään pelkoa. Sen sijaan niistä oli mahdotonta lukea tietoa siitä, mitä tämä itsessään hirviöksi luokiteltava olio, voisi pelätä.

Harppuuna lensi veneen kannen suuntaisesti. Se meni yli laiturin, aina Sibeliustalon seinään asti. Sumun keskeltä, järven suunnalta, kuului huuto.

Veneen purjeet olivat repalaiset. Osa purjeista makasi palasina veneen kannella. Ehkä myrskytuulten tuhoamia, ehkä järjettömän suurten kynsien toimesta. Joissain purjeiden palasissa näkyi selkeitä pitkiä viiltojälkiä.

Laituria pitkin käveli hitaasti avaruuspukuun sonnustautunut apina. Neuvostoliiton propaganda julisteista karannut näky olisi saattanut ihmetyttää ihmisiä, jos joku olisi paikalla ollut.

Apina vaappui keulan kohdalle, otti kiinni laidasta ja heilautti itsensä veneeseen. Avaruuspuvun kypärä oli rikki oikeasta laidasta ja siinä näkyi verta. Apinan kasvoilla oli lasinsiruja iskusta hajonneesta visiiristä.

Jälleen harppuuna lensi sumusta. Tällä kertaa metallinen keihäs liiti vain laituriin asti. Harppuuna tömähti kiinni puiseen laituriin ja näytti siltä, kuin se olisi siinä aina ollutkin. Kuin puu olisi syönyt harppuunan pään tehden siitä tolpan, josta lähti köysi veneeseen.

Kun toisen harppuunan pää suli osaksi laituria, lensi jo kolmas ilmojen halki. Se onnistui kääntymään ilmassa siten, että keihäs iskeytyi ensimmäisen harppuunan viereen ja perässään kiskoma köysi leikkasi linjan aiemmin ammutun harppuunan kanssa.

Kolmen harppuunan perässään kiskomat köydet loivat nyt ikimuistoisen rajauksen maailman oudoimmalle VIP-tilalle.

Sibeliustalolta laiturille oli nyt rajattu alue, jonka kärki näytti olevan kaukana järvellä. Aivan liian kaukana, jotta köydet olisivat voineet lähteä samasta pisteestä.

Köysien väliin jäi myös suurin osa lepakko-oliosta ja kirskuvien karmien ovet. Avaruuspuku apina oli kerinnyt lepakon viereen ja oli sekin osa tätä eksentristä suljettua aluetta.

Apinasta vuoti verta. Veri loi punaista mattoa veneen kannelle, toivottaen kutsuvieraat tervetulleeksi matkaan. Eläintä itseään ei näyttänyt asia häiritsevän, se etsi avaruuspuvun taskuista jotakin.

Harppuunoiden lentosuunnalta, sakean sumun keskeltä, käveli näkyville kapteeniksi pukeutunut henkilö. Miehellä oli piippu huulessa, kapteenin lakki vinossa ja pikimusta papukaija olkapäällään. Sekä mies, että lintu, näyttivät siltä, että he olivat palaneet helvetin liekeissä ja palanneet nyt kostamaan sille, joka oli heidät maan syövereihin iskenyt.

Miehen lakissa oli räätälin jättämä lappu, siinä oli niin räätäliliikkeen nimi, kuin asiakkaankin. Tarkkasilmäisimmät tarkkailijat olisivat voineet lukea kapteenin nimen lapusta. Mr. Melville kuului nimensä.

Apina nosti hitaasti taskuistaan kätensä ja käänsi katseensa kapteenin suuntaan ja veti käden lippaan. Käsi pysähtyi hajonneen kypärän reunaan ja apinan etusormi osui verta tihuttavaan kohtaan ohimollaan.

Vuosisatoja kestänyt ystävyys huokui hahmojen kohtaamisesta. Kunnioitus oli aitoa, eikä reesusmakakin tekemä tervehtimisele osoittanut hahmojen välistä arvoasteikkoa, se vain oli jäänyt apinalle tavaksi.

– Ishmael, kypäräsi on rikki!

Kapteenin huudahdus sai apinan katsomaan kypäränsä reunaa, kättään ja verilammikkoa allaan. Verenvuoto oli jo lähes tyrehtynyt, eikä apina reagoinut paljoakaan asiaan. Kohautti vain olkiaan ja iski silmää kapteenin suuntaan.

Melville naurahti, Ishmael onnistui aina näkemään asioiden hyvät puolet. Nytkin lienee apina ajatteli, että saipahan hengittää kostean raikasta ilmaa.

Hahmot seisoivat jättimäisen lepakon pään molemmilla puolilla. Kuin lukien toistensa ajatukset he kääntyivät katsomaan oliota. Lepakko katseli tarkkaavaisesti kapteenia ja apinaa. Olio käänsi katseensa ovien suuntaan, jotka edelleen kokivat jonkin voiman tuottamaa tuskaa.

Kapteeni katsoi lepakkoa isällisesti, mutta samalla pettyneenä. Pettymys kohdistui itseensä, kun ei ollut onnistunut tehtävässään suojella miehistöään. Melville vetäisi vyötäröltään miekan, katsoi apinaa ja lepakkoa. Molemmat nyökkäsivät hyväksyntänsä ja kapteeni heilautti terän nopeasti.

Lepakko vaimeni ja apina pyyhkäisi nopeasti silmäkulmastaan kosteutta. Melville ja Ishmael olivat nyt kahden laivan kannella. Ilmassa leijui sumun lisäksi kaihoa ja surua.

– Ishmael, minä jään veneeseen, mutta sinun ei ole pakko

Totesi kapteeni apinalle. Jälleen kerran reesusmakaki kohautti olkiaan ja ei tehnyt elettäkään poistuakseen. Hän oli tiensä valinnut kauan aikaa sitten, eikä aikonut jättää sitä kesken.

Apina siirtyi ovien eteen, kapteeni nosti miekkansa ilmaan ja samalla ovet pirstaloituivat.

JAA
Edellinen artikkeliNo More Clothes – Look At Me Now
Seuraava artikkeliAvaruusmehukomppania
60 ikävuotta lähestyvä, alle nelikymppinen Jarkko "JRepo" Repo on tehnyt pitkän ja palkitun elämäntyön valheellisten esittelysivujen kirjoittajana.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here