Raimo oli raitis mies. Kiukkunen ja säälittävä mies. Raimo oli raivoava raivoraitis mies. Raimo oli saanut osakseen miehenosan. Joten mies hänestä oli tullut. Pikkupoikana, pikkuraimona, oli isä hänelle sanonut, että isä lähtee nyt. Isän lähtiessä Raimo olisi mies talossa, mutta ei mikään talonmies. Niin oli isä sanonut ja teilleen kadonnut.

Raimon äiti ei ollut feministi tai muutoinkaan naisasia nainen, vaikka asiallinen nainen olikin. Asioissa pysyvä äiti, ei aisoissa pysymätöntä poikaansa koulinut tai kouluun pakottanut. Raimo oli vapaa menemään ja mennä hän nuorena halusikin.

Liika meneminen kostautuu kostean juhlinnan päätteeksi virtsankostuttamana. Erään kerran mäeltä herätessään, siis laitokselta, asemalta, putkasta ulos kömpiessään, Raimo päätti, että otti viimeisen kerran. Sitä juhlistaakseen hän päätti mennä suoraan baariin kulkematta Kelaruudun kautta. Sinne jäi saamatta ilmaistonnit, kun ei jaksanut edes tukia kävellä hakemaan tukeakseen tukevaa humalaa.

Raimo joi, Raimo löi. Raimo oli kovapoika, miehen ikään ehtinyt. Äitiään huoritteli, vaikka ei huorana pitänytkään. Äitinsä oli mielestään pyhimys, kunhan antoi pyhäävettä, ilolientä eli viinasta. Jos jäi Raimolle jano, sai äiti painua Alkoon.

Ikää alkoi tulla. Äitikin kuoli pois. Osa kylillä huuteli, että masennus vei.

Raimokin jo seniori, yhä kävi naisissa – semiori. Mutta alkoi etuveitikkaa vaivat vaivata ja ei auttanut sitä enää naisten vaivata. Lääkäri käski vähentää ja Raimo jälleen kerran päätti, että nyt otetaan, että voi lopettaa.

Raimo joi ja tappeli. Äitivainaata huoritteli. Mutta niin vain on kuololla pitkä koura, jolla se sieppaa vekkuleimmatkin velikullat ja viskoo päälle mullat.

Raimolla alkoi rintaa koskea. Hetkeksi otti lukua. Päijät-Hämeen keskussairaalasta heräillessään päätti lopultakin raittiiksi ryhtyä.

Saarnasmiehen tavoin alkoi Raimo raivota raivoraittiudesta. Kuin muita parempi olisi ollut, kun nyt muita paremmaksi olisi kukaan miestä luullut.

Mutta niin vain muuttui mies. Erektionsakin sai takaisin. Vaan ei saanut Raimo enää saantia, kun ei kelvannut pubiruususet pöydälleen, pöytää vasten tai muissakaan asennoissa. Ja niin nyt häntä muistamme, asennossa, Raimo arkussa asennossa. Isänsä viereen pitäisi haudata, kun isäkseen oli tullutkin. Mutta koskaan emme tietää saa, mitä siitä tuumaa äitivainaa, kun Raimo samaan hautaan haudataan.

Sukuhauta kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Siellä on kaikkien tarinat keskenään iskettynä läpi elämänlihamyllystä. Tokkopa kukaan toistaan parempi, jos nyt koko sukua katsomme. Suku meidät hautaa allensa. Sukuhaudassa elämme, sukuhaudassa kuolemme.

JAA
Edellinen artikkeliAikuiset miehet mikromaailmoissa
Seuraava artikkeliHeidi Mantere, yrittäjä
60 ikävuotta lähestyvä, alle nelikymppinen Jarkko "JRepo" Repo on tehnyt pitkän ja palkitun elämäntyön valheellisten esittelysivujen kirjoittajana.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here