Sormet heristivät itseään ilmassa, kuin käskeäkseen maailmaa loittonemaan vanhuksesta. Otsarypyillä oli otsaa loihtia kasvoille valon ja varjon leikkiä. Kuin valoa pelottaisi osua jokaiseen aivojen otsalohkoon. Ehkä ne eivät halunneet paljastaa menneisyyden hetkiä ja tekoja. Valosäteet kimpoilivat karkuun seniorin kasvoilta.

Terveyttä on ja sitä ei ole. Joskus se loikkaa uuden miehen matkaan. Harvemmin se jää yökylään kenenkään luokse. Mies oli päättänyt, että on yksin ennemmin, kuin epävarman rakastajan kanssa.

Pimeydessä yksin istumisessa on se huono puoli, että sitä alkaa pitää normaalina.

Valossa yksin istuessa on se huono puoli, että ei voi ymmärtää synkkyyttä.

Tasapainoilua kahden ääripään välillä. Kutsukaa sitä miksi haluatte. Joillekin ne on taivas ja helvetti, toiselle yin ja yang – samaa sanovat kaikki aatokset.

Terveyden kanssa oli tanssinut villisti. Mutta joskus, kriittisellä hetkellä, ei pitäisikään antaa parinsa pyöriä yksin karkuun. Edes hetkeksi.

Ääripäistä oli vanhan miehen pää repinyt huumoria ja sisältöä. Oli kirjoittanut kaskuja, lauluja ja kirjoja. Loihtinut siten pimeään valoa. Se oli ollut miehen työ – kirjoittaminen. Enää ei pysynyt kynä kädessä, edes kirjaimellisesti.

Vapisi sormet, kädet ja kehokin. Taudilla oli nimikin. Mies väitti sitä alkoholismiksi. Oli kuulemma kunniakkaampaa kärsiä omasta syystä, kuin parkinsonin takia.

Mutta ei pää päässyt hapertumaan. Yhä mielessään sanaili. Horjuvat askeleet muuttuivat lopulta loikiksi ja lennoksi. Valo saattoi hypellä otsarypyillä, mutta mies pomppi itse mantereelta toiselle. Ajatuksissaan. Siellä hän oli yhä sankari.

Olihan hän sankari miljoonille. Oli ollut ja tulisi olemaan. Mutta nyt hänenkin oli aika taistella menneisyytensä sanoja vastaan. Ehkä hän ei ollut yksin, mutta yksinäinen mies hän silti oli.

Kuten jo aikanaan oli laulanut.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here