Lapsena opetti värityskirjat pysymään rajojen sisällä. En pysynyt.

Iskin tinneritussilla tuskani paperiin niin lujaa, että tussin käry ei johtunut vain hajusta. Humautin sellaisella voimalla huopakynällä, että paperi otti lukua välittömästi. Tinneritussista sain tinnituksen ja vitutuksen. Jälkimmäinen sen takia, että sain korville, syyttömänä, kun lattiaan ilmestyi mustia läiskiä.

Ehkä ne oli mun omia mustekuvioita, joissa hullut vanhempani näki omat epäonnistumisensa. Rorschachin testini toimi.

Tuskin se tinnituskaan johtui tussista, saattoi avokämmenien rytminen naputus korville olla se pahempi kustannuserä kuuloelimille.

Ei ne hakannut. Tiesivät perkeleet, että siitä jäisivät kiinni. Olihan sitä syytä minussakin. Kun huutaen kysyivät, mitä vittua varten olin mustia läiskiä loihtinut, niin vastasin nasevasti läiskien olevan hometta ja pingoin karkuun.

Olihan ne hometta. Kasvuympäristöstäni syntynyttä laastia, joka liimasi yhteen kaiken paskan. Joskus home on vain tinneritussia parketilla.

Enkä halua aukoa päätäni menneisyydestä. Siitä on vain joskus pakko avautua. Kun kysyvät, miksi olen niin kova työssäni, niin pitää kertoa historia. Joten kerrottakoon se koko kansalle. Eipähän tarvi erikseen jokaiselle vääntää tätä tarinaa.

En mä silloin lapsena saanut hehkutusta, vaikka sitä olisinkin tarvinnut kuin dieselmoottori pakkasella. Mutta hyvin silti väänsin eteenpäin. Jaksoin puskea, vaikka kylkiluisussa, kun se oli ainoa mitä minulla oli – sanat ja kuvat siis.

Kun sanailee ja värittää maailmaa kaikkialla, sitä oppii nopeasti, missä sitä ei kannata tehdä. Joskus on pakko laittaa huopakynällä koreasti ja pysyä ääriviivojen sisällä. Eikä se sopinut minulle. Rajat siis.

Ymmärrän rajat kiinni hulluja. Niitä pelottaa, mitä tekisivät, jos joku ei antaisi kivaa sapluunaa, minkä sisällä syntyä, kasvaa, naida, synnyttää ja kuolla. Veronmaksajain pyhäkiertokulku on niille tärkeintä.

Mutta eksyn aiheesta. Se on mulle tavallista. Olisi kätevää kulkea viivoja pitkin. Viivoja pitkin olen itseni löytänyt vain nenä pöllyssä yhä enemmän aukomassa ajatuksiani tyhmyydelle.

Ja se hetki, silloin lapsena, kun käänsin värityskirjan väärinpäin. Tajusin, että siinä on tyhjä paperi. Ei käskyjä, ei käskijää eikä käskytettävää. Tyhjyys. Pelotti ihan helvetisti. Kaikki oli minun vastuulla.

Joten aloin täyttää sitä sivua. Piirsin, väritin ja kirjoitin. Täytin tyhjyyden omalla jutulla. Se oli minun sivu.

Mutta saatana on viekas kaveri. Se kuiskutteli soiviin korviini sulosäveliä. Käski kääntämään sivua.

Uusi tyhjä paperi. Maailma oli täynnä paikkoja, mitkä piti täyttää. Minä täytin ne. Se oli pakko. Koska muutoin päätyisin piirtämään homeisia musteläiskiä parkettiin.

Vuosia on tullut täytettyä ja vuosia täytin tyhjyyttä. Kuvilla ja sanoilla. Loputtomia sivuja. Ikuinen nälkiintyminen. Ruokaa ei kannata syödä kylläisenä, mutta jos ei koskaan ole saanut tarpeeksi ravintoa, ei voi ymmärtää rajojaan.

Ja minä hukuin niihin tabula rasaihin. Uin yöt läpeensä tyhjyyden ei-niin-tyynellä valtamerellä.

Välillä joku on poiminut matkaansa, kuvitellen minut rusinaksi, mutta todeten lopulta vihaavansa näivettyneitä hedelmiä. Ymmärrän.

Kun nyt katson sitä järjetöntä soppaa, minkä mieleni on keittänyt, näen vanhempani itsessäni. Tekisi mieli lyödä korville ja iskeä aivot paikoilleen.

Hukkasin lahjakkuuteni lahjattomien seurassa. Ennen osasin kirjoittaa. Enää ei synny väriliiduillakaan kirjavaa tekstiä.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here